Useampi kongressin jäsen on julkisesti kyseenalaistanut presidentti Obaman syntymisen Havaijilla, kuin tukenut kannabiksen laillistamista. Tämä huolimatta Honolulu Advertiser-lehdessä elokuussa 1961 julkaistusta syntymäilmoituksesta ja kannabiksen syvästä juurtumisesta kulttuuriseen valtavirtaan.
Lähes jokainen alle 65-vuotias äänestäjä Yhdysvalloissa on joko käyttänyt kannabista tai kasvanut sitä käyttäneiden ihmisten kanssa. Sen aiempien käyttäjien joukossa on kolme viimeisintä presidenttiä, yksi korkeimman oikeuden tuomari ja maan suurimman kaupungin pormestari. Hampunlehden kuva on levinnyt kaikkialle populaarikulttuuriin, Bob Marley -t-paidoista suositun Weeds -tv-sarjan tienvarsimainoksiin.
Joten miksi sen tosiasiallista laillistamista pidetään yhä marginaalin asiana? Mikseivät useammat poliitikot — erityisesti he jotka vetivät henkeen — ole astuneet esiin ja sanoneet ”Kieltolaki on absurdi ja rikollinen. Aletaan kohdella kannabista alkoholin tapaan”?
Kannabislakien uudistamista ajavan NORML:n johtaja Allen St. Pierre syyttää ”suurten ikäluokkien eliittiä.” Washingtonin politiikan ja median piirissä on paljon ihmisiä ”jotka tietävät kumman pään sytyttää jointista, mutta häpeävät myöntää tietojaan,” hän sanoo. On kongressin jäseniä, hän lisää, jotka tervehtivät häntä juhlissa sanoen ”Allen, löytyykö yhtään pilveä?”, mutta ovat liian pelokkaita pistämään itsensä likoon laillistamisen puolesta.
Ainoastaan kaksi nykyistä kongressin jäsentä ovat avoimesti puhuneet kannabiskieltolain lopettamisen puolesta: edustajat Dennis Kucinich, D-Ohio ja Ron Paul, R-Texas (Jotka molemmat olivat mukana kilvassa puolueensa presidenttiehdokkaan paikasta viime vaaleissa -toim.huom.).
Vaikka kongressissa majailee Tom ”lesbot terrorisoivat lukioitamme” Coburnin, Oklahomasta, ja Michelle ”hiilidioksidi on luonnollista, se ei ole haitallista” Bachmannin, Minnesotasta, kaltaisia Republikaaneja, vasemmistoliberaali Kucinichia ja libertaarikonservatiivi Paulia ivataan edustajista kenties yleisimmin kahjoiksi.
Kourallinen muita, kuten Dana Rohrabacher, R-Kalif., on antanut joitakin merkkejä, että he tukisivat laillistamista. Edustaja Barney Frank, D-Mass., on esitellyt lakiesityksen liittovaltion rangaistusten lopettamisesta alle 100 gramman hallussapidosta, mutta hänkään ei ole suoranaisesti antanut tukeaan kannabiksen kohtelemiselle samoin kuin alkoholia.
Toisaalta, Salon-lehti esitteli heinäkuussa 17 kongressin jäsentä, jotka ovat avoimesti asettaneet kyseenalaiseksi presidentti Obaman syntymäpaikan, tukeneet esitystä aiheesta, tai kieltäytyneet vastaamasta myöntävästi kun heiltä on kysytty, uskovatko he presidentin olevan syntyperäinen USA:n kansalainen.
St. Pierre paheksuu erityisesti median tapaa kohdella laillistamisasiaa vitsinä, jossa miltei jokaisen siihen liittyvän otsikon tulee sisältää kehnoa sanaleikkiä ”pilvestä”, ”sätkistä” tai ”lunkiudesta”.
Hänen mukaansa on erittäin vakava asia, että 800 000 ihmistä vuodessa joutuu pidätetyksi kannabiksen takia. Obaman ”hekottelu”, sanoo hän, oli tunnuskuvallista. Kun uuden presidentin Muutos-verkkosivuilla kannabiksen laillistaminen osoittautui suosituimmaksi kysymykseksi, Obama sivuutti aiheen vitsillä, antaen ymmärtää että internetissä täytyy olla todella paljon pilvessä olevia ihmisiä.
”Se on yhä asia, jolle ihmiset kikattelevat, vakavasti ottamisen sijaan,” sanoo Noelle Davis, entinen Texans for medical marijuana -järjestön johtaja.
Osavaltioiden lainsäätäjät, jotka ovat tukeneet kannabisaiheisia lakiesityksiä, sanovat että kaksi suurinta estettä ovat pelko ja kulttuuriset stereotypiat.
”Vaaleilla valitut viranomaiset ovat valtaosaksi erittäin huolestuneita että heidät leimataan ’pehmeiksi huumeita kohtaan'”, sanoo New Yorkin osavaltioedustaja Richard Gottfried. Hän on manhattanilainen Demokraatti, joka puolsi osavaltion vuoden 1977 dekriminalisaatiolakia, ja on esitellyt useita aloitteita lääkekannabiksen laillistamiseksi.
Mielipidekyselyjen mukaan 70 – 80 prosenttia New Yorkin asukkaista on lääkekannabiksen puolella, sanoo Gottfried, mutta ”useimmat lainsäätäjät pelkäävät koskea aiheeseen.”
Washingtonin osavaltion senaattori Jeanne Kohl-Welles sanoo että monet viranomaiset, etenkin osavaltion konservatiivisemmilla syrjäisemmillä alueilla ”uskovat kannabikseen liittyviin kultuurisiin stereotypioihin”, kuten ajatukseen että se on porttihuume kovempiin aineisiin.
Seattlelainen Demokraatti Kohl-Welles, joka on esitellyt lakialoitteen joka alentaisi alle 40 kannabisgramman hallussapidon rangaistuksen rikkomuksesta siviilirikkeeksi, kertoo että osavaltion syyttäjien tuki lääkekannabiksen laillistamiseksi antoi konservatiiveille poliittisen suojan äänestää sen puolesta, mutta että lainvalvonta on laajalti vastustanut hänen dekriminalisaatioaloitettaan.
Break the chains-järjestön Deborah Small kertoo, että eräs syy kiireellisen poliittisen painostuksen puuttumiselle on se, että todennäköisimmin pilven takia pidätetyiksi joutuvat ovat ihmisiä ”joilla ei ole poliittista ääntä” — nuoria värillisiä henkilöitä köyhiltä asuinalueilta. Hän mainitsee, että esimerkiksi Atlantassa, Baltimoressa ja New Yorkissa, joissa kannabispidätysten määrät ovat valtakunnan suurimpia, 75% kiinninapatuista on mustia tai latinoita ja iältään alle 25-vuotiaita. Aikuiset ja varakkaampien alueiden nuoret ovat suurelta osin turvassa ongelmilta lain kanssa, hän lisää.
Debatin etulinjassa
Kalifornia on se osavaltio, missä laillistaminen on lainmukaisesti asialistalla. ”Obama saattoi sivuuttaa sen, mutta me käymme vakavinta keskustelua 35 vuoteen,” sanoo Quintin Mecke, kongressiedustaja Tom Ammianon puhemies. San Franciscolainen Demokraatti Ammiano on esitellyt lakiehdotuksen joka laillistaisi kannabiksen Kaliforniassa. Se sallisi osavaltion asukkaiden kasvattaa enintään 10 kasvia omaan käyttöön, tekisi kaupallisesta viljelystä ja myynnistä luvanvaraista, säätäisi käytön alaikärajan 21 vuoteen ja esittelisi 50 dollarin veron kannabisunssille.
Lakiesityksen kuulemisten on määrä alkaa Tammikuussa. Esitys olisi ilmiselvästi ristiriidassa liittovaltion lakien kanssa, mutta Mecken mukaan ”tarkoitus on saada aikaan keskustelua osavaltioiden oikeuksista. Hyvin monet katsovat Kalifornian suuntaan asian esilletuomisessa.”
Monet seikat tekevät laillistamisesta poliittisesti mahdollista Kaliforniassa, Mecke selittää. Ensinnäkin, osavaltio on laillisesti säännöstellyt lääkekannabista 13 vuoden ajan, ja ”ihmiset ovat nähneet että taivas ei pudonnutkaan. Kalifornia saattaa olla talouskriisissä, mutta se ei tosiaankaan ole kannabiksen syytä.” Kannabisverot ja -maksut voisivat kerätä 1.4 miljardin tuotot rahavaikeuksissa rypevälle osavaltiolle, arvioi rahoituslautakunta. Lisäksi, hampunkasvatus on olennainen osa paikallisekonomiaa monilla alueilla, erityisesti maalaismaisessa osavaltion pohjoisosassa.
”Emme odota että tämä tapahtuisi yhdessä yössä,” Mecke sanoo. ”Mielipidekyselyiden tulosten mukaan, se kuitenkin tulee tapahtumaan.”
Lokakuun alun galluptulos tukee tuota ennustetta. Sen mukaan 44 prosenttia kyselyyn osallistuneista on laillisen kannabiksen puolella, vastustajien määrän ollessa 54 prosenttia. Aikaisempien kyselyiden mukaan amerikkalaiset olivat laillistamista vastaan prosentein 73 – 23 vuonna 1985 ja 64 – 31 vuonna 2000.
Valtaosa liberaaleista kannattaa laillistamista, kuten myös yli puolet läntisten osavaltioiden asukkaista, Demokraateista ja alle 50-vuotiaista. Vastustus on voimakkainta Republikaanien, konservatiivien ja yli 65-vuotiaiden kohdalla. Silti näissäkin ryhmissä yli neljännes vastaajista kannattaa laillistamista.
”Kansalaisten mielipiteet kannabiksen laillistamisesta ovat muuttuneet tällä vuosikymmenellä ja ovat nyt suvaitsevimmillaan viimeisten 40 vuoden aikana”, ilmoittivat gallupin suorittajat. ”Jos yleinen tuki jatkaa kasvamistaan 1-2 prosentin vuosivauhtia, kuten se on tehnyt vuodesta 2000 alkaen, enemmistö amerikkalaisista saattaa olla laillistamisen puolella jo neljän vuoden kuluttua.”
Katkennut yhteys valtion ja sen pääkaupungin välillä
Washingtonin vallan käytävien ja muun Amerikan välillä on ”valtava katkos”, väittää Allen St. Pierre.
Tänä päivänä kaikkein kovimman linjan kieltolain puolustajatkaan harvoin ovat sitä mieltä että ihmisten pitäisi joutua vankilaan hallussapidosta. Jeanne Kohl-Wellesin mukaan Washingtonin poliisi ja syyttäjät olivat sitä mieltä että dekriminalisointi olisi tarpeeton, koska he eivät käytä juurikaan resursseja noin pienen luokan rikoksiin.
New Yorkissa, jossa omasta henkeenvedostaan ja siitä nauttimisesta kertonut pormestari Michael Bloomberg on jatkanut edeltäjänsä Rudolph Giulianin sotaa pilvenpolttajia vastaan, poliisin edustaja yritti vakuuttaa toimittajia että moista tehoiskua ei ole olemassa, koska kannabiksen hallussapidossa annettujen haasteiden määrä laski viime vuosikymmenen aikana. (Rangaistus alle 25 gramman hallussapidosta on osavaltion lain mukaan 100 dollarin sakko, mutta julkinen hallussapito on rike. New York Cityn viranomaiset ovat pidättäneet vuosittain yli 40 000 ihmistä tuolla syytöksellä, lähinnä mustia ja latinomiehiä.)
Liberaalit poliitikot joiden mielestä lait ovat liian tiukkoja, mutta jotka eivät halua ottaa riskiä pilviveikkojen puolelle asettumisesta, kannattavat usein dekriminalisaatiota keskitienä. Dekriminalisaatio onkin ehdottomasti ollut parannus — kuten Gottfried huomauttaa, se on tehnyt eron pienen pilvimäärän takia putkassa vietetyn yön ja vankilassa vietetyn vuoden välille — mutta se on itse asiassa ankarampi järjestelmä kuin alkoholin kieltolaki oli. Kieltolain ollessa voimassa kotiviinin teko ja alkoholin lääkinnällinen käyttö oli sallittua, ja ihmiset saivat pitää hallussa viinaa joka oli hankittu ennen lain voimaantuloa 1920. (New Yorkin pormestarin kartanossa olikin tällainen viinakätkö, ja Manhattanin Yale Club varmuusvarastoi 14 vuoden tarpeita.)
Obaman lokakuun 19. päivän ohjeistus jonka mukaan liittovaltion syyttäjien ei tulisi ottaa syytettäväkseen lääkekannabistapauksia niissä osavaltioissa joissa lääkekannabis on sallittua, on rohkaiseva. Toisaalta, kuten niin moni asia Obaman virassaoloaikana, kyseessä saattaa olla enemmänkin symbolinen kuin todellinen linjaus. Ohjeissa on tarpeeksi liikkumatilaa joka sallii liittovaltion avun paikallisille syyttäjille, jotka käyvät lääkekannabiksen kimppuun, kuten Steve Cooley Los Angelesissa.
Obaman kannat ovat ylipäätään kehittyneet tyypilliseen tekopyhään tapaan. Hän antoi tukensa dekriminalisaatiolle kampanjoidessaan Illinoisin lainsäätäjänä yliopistokampuksilla, mutta nyt hän sanoo suoraan että ei kannata laillistamista — vaikka hän kirjoittikin muistelmissaan että vaikka pilvi ei ratkaisekaan ongelmiasi, ”se saattaa ainakin auttaa sinua nauramaan maailmassa käynnissä olevalle hulluudelle ja näkemään kaiken paskanpuhumisen ja halpahintaisen moralismin läpi.” (Obamasta on valokuvia olkihattuisena opiskelijana polttamassa moniselitteistä savuketta peukalo-etusormiotteella, näyttäen autuaan ymmyrkäissilmäiseltä.)
”Laillistaminen ei kuulu presidentin sanavarastoon, eikä minun,” liittovaltion huumetsaari Gil Kerlikowske on painottanut, vaikka hän onkin suhteellisen vapaamielinen monissa muissa huumeisiin liittyvissä asioissa.
St. Pierren mukaan edustajainhuoneen puhemiehen, kalifornialaisen Demokraatin Nancy Pelosin virkailijakunta on nimenomaisesti varoittanut kannabiksen laillistamista ajavia tahoja, ettei näiden tule painostaa Obaman hallintoa tai kongressin Demokraatteja, koska he ovat kiireisiä taloustilanteen, Irakin ja Afganistanin sotien ja terveydenhuollon uudistuksen kanssa. St. Pierren mukaan viesti oli ”Me emme tule edistämään tätä asiaa, ja teidän pitää lopettaa meidän niskaamme hönkiminen.”
Muutos jonka voit laittaa piippuusi
Mitä siis voidaan tehdä? Mikä voisi muuttaa poliittista ilmastoa jotta järkevä keskustelu laillistamisesta ja säännöstelystä voi alkaa?
Deborah Small sanoo että se vaatisi yhteiskunnan joka välittää mustista ja latinonuorista, heidän rikollisiksi tekemisensä ”elämänlaatu”viranomaisvalvonnalla, sijaan.
Poliitikot puhuvat nuorten koulussa pitämisen ja heille töiden varmistamisen puolesta, mutta sitten he kannattavat ”valvontataktiikoita jotka takuuvarmasti ajavat heidät rikousoikeudellisen järjestelmän käsiin suhteellisen pienistä rikkeistä.” Jos Obama olisi jäänyt kiinni pilvestä nuorena miehenä, Small kysyy, olisiko hän presidentti tänä päivänä? ”Ei tosiaan.”
Hän pitää merkittävänä että hip-hop-sukupolvi joka tuli esiin 80-luvun loppupuolen crack-epidemian jälkeen, vältteli kovia huumeita suosien kannabista — ja systeemi vastasi pidättämällä heitä yhä enemmän, käytännöillä jotka palkitsivat suurista määristä mitättömiä hallussapitojuttuja.
Kohl-Welles sanoo että laillistaminen vaatisi kriittisen massan lainsäätäjien joukossa, ja että budjettiongelmat saattavat auttaa muuttamaan mielipideilmastoa siihen suuntaan. Gottfriedin mukaan vaatii ”erittäin voimakasta julkista tukea jotta asia tulee valtavirran debattiin, puhumattakaan sen lainsäädännöksi päätymisestä.”
Saadakseen kannatusta, St. Pierre sanoo, laillistamisliikkeen täytyy pystyä pitämään yllä ruohonjuuritason aktivismia ja tulla yhä monivärisemmäksi, kun se nykyään on lähes kokonaan valkoihoisten ja miesten kansoittama. Laillistamisaatteen edistäminen vaatisi myös uransa alkuvaiheessa olevien karismaattisten poliitikkojen tukea, koska ”on mahdotonta saada viisi-kuusikymppistä washingtonilaista alfaurosta vaihtamaan puolta.”
St. Pierren mukaan eräs vaara ovat poliitikot jotka muuttavat mielipiteitään urakehityksensä mukaan. Hän huomauttaa että San Franciscon pormestari Gavin Newsom oli varhaisessa vaiheessa äänekäs lääkekannabiksen puolestapuhuja, mutta tavoittelee nyt Kalifornian kuvernöörin pestiä ja vastustaa laillistamista.
Noelle Davis sanoo että Teksasissa aktivistit joutuvat pelottavaan tehtävään yrittäessään suostutella Republikaanienemmistön lainsäätäjiä — ja perusäänestäjiä jotka valitsevat nämä valtaan. Tämä vaatii heidän valistamistaan kannabiksen turvallisuudesta suhteessa alkoholiin ja taloudellisista hyödyistä joita kannabiksen kasvattaminen ja myynti toisi osavaltiolle.
Hänen mukaansa eräs suureksi osaksi sivuutettu asia Teksasissa on raja-alueen huumeväkivalta. Keskenään sotivien salakuljetusryhmittymien väliset taistelut ovat vaatineet satoja elämiä meksikolaisissa Nuevo Laredon, joka sijaitsee joen toisella puolella Laredosta, ja El Pason vastarannalla sijaitsevan Juarezin, kaupungeissa.
Vaikka voimakas kotimaassa kasvatettu kannabis pyörii otsikoissa, alemman laadun meksikolainen pilvi hallitsee kannabiskaupan halvimpia markkinoita, ja ”erittäin paljon marihuanaa tulee maahan IH-35 -valtatietä pitkin,” Laredosta San Antonion läpi Austiniin ja Dallasiin.
”Me painamme yhä vielä kädet korvillemme ja toistelemme ’la-la-la-la'”, Davis sanoo. ”Jos kannabis olisi laillista liittovaltion tasolla, se vähentäisi dramaattisesti huumeiden salakuljetukseen liittyviä kuolemia.”
Davisin mukaan pilvenpolttajien ”hiljaisen enemmistön” on päästävä yli peloistaan ja alettava äänekkäiksi. ”Kun keräsin nimiä vetoomukseen lääkekannabiksen puolesta, ihmiset usein tirskahtelivat ja sanoivat ’minähän en laita nimeäni mihinkään listaan'”, hän muistelee. ”Älkää pelätkö lainsäätäjiänne. Käyttäkää aikaa ja rakentakaa suhde heihin.”
St. Pierre on samaa mieltä. ”Emme ole saavuttaneet homo- ja lesboyhteisön poliittista legitimiteettiä,” hän summaa. ”Niin kauan kun 0,1% kannabiksen käyttäjistä on mukana omassa vapautuksessaan, muutos on epätodennäköinen.” Jos vain 1 % USA:n arvioidusta 36 miljoonasta pilvenpolttelijasta tulisi mukaan, hän sanoo, se muodostaisi 360 000 aktivistin vahvuisen joukon.
Kannabiksen laillistaminen ei ehkä ole niin suuri elämän ja kuoleman kysymys kuin terveydenhuolto, ilmastonmuutos tai Afganistanin sota, mutta se ei myöskään ole vähäpätöinen asia. Ei ainakaan vähäpätöisempi kuin kieltolain kumoaminen oli suuren laman syövereissä.
Kun kansakunta on taloudellisen ja ympäristökriisin kourissa, miksi meidän pitäisi tuhlata elämiä ja rahaa alistaviin, rasistisiin ja rikollisuutta luoviin lakeihin? Maaliskuussa 1932 tuhannet ihmiset marssivat New Yorkin, Detroitin ja muiden kaupunkien kaduilla vaatien oluen laillistamista. He kantoivat kylttejä joissa luki ”Me haluamme olutta ja me maksamme veron” ja ”Me haluamme olutta mutta haluamme myös töitä.”
Myöhemmin tuona kesänä, edellisissä presidentinvaaleissa ”kosteaksi” syytetty Demokraattinen puolue kannatti kieltolain purkamista. Joulukuun 5. päivä 1933 21. lisäys tuli voimaan, ja amerikkalaiset saattoivat jälleen juoda laillisesti.
Sitten tietysti oli fanaattinen entinen kieltolakiviranomainen nimeltä Harry Anslinger, joka oli vastikään noussut liittovaltion huumeviraston johtajaksi — ja hän etsi uutta keinoa edistää uraansa.
Lähde:
http://www.mapinc.org/drugnews/v09/n983/a07.html
Syyskuun 10. 2005 pidettiin yli 40 mielenosoitusta ympäri maailman Marcin karkoitusta vastaan, mm. Yhdysvalloissa, Moskovassa, Prahassa, Wellingtonissa, Sydneyssä, Mexicossa, Pariisissa ja Lontoossa.
Kannabisuutiset 