Kannabiskaappi: Kun sairaus iskee

11 05 2009

Kyseinen kirjoitus on julkaistu The Atlantic -lehdessä yleisökirjeenä Andrew Sullivanin palstalla.

Minulla on vähän toisenlainen tarina kaapista ulos tulemisesta. Olin polttanut kannabista yläasteelta saakka. Poltin sitä lukiossa ja jatkoin melko pitkälle aikuisikään. En koskaan yrittänyt piilotella sitä lukuunottamatta vanhempiani ja esimiehiäni. Lopetin sen noin kymmenen vuotta sitten, koska en enää pitänyt sen vaikutuksista. Olin hermostunut ja vähän paranoidi. Lopetin siis.

En polttanut noin seitsemään vuoteen. Kun vaimollani diagnosoitiin syöpä vuonna 2006, me taistelimme sitä vastaan kunnolla, mutta kemoterapia ja steroidit tekivät hänet erittäin huonovointiseksi, ja pahoinvointilääke ei auttanut häntä ollenkaan. Yllättäen minun 78-vuotias äitini ehdotti, että antaisimme hänelle kannabista.

En ollut edes harkinnut sitä jostain syystä, mutta kun myöhemmin illalla poikani pistäytyi niin kysyin, voisiko hän hankkia sitä vähän, koska kaikki yhteyteni olivat menneet ajat sitten. Sinä iltana, kun vaimoni tuli ulos kylpyhuoneesta oksennettuaan kuudennen kerran samana päivänä, ehdotin häntä kokeilemaan kannabista. Hän ei ollut juuri koskaan kokeillut sitä aiemmin. (Ne muutamat kerrat, kun hän kokeili sitä, tekivät hänet uniseksi. Niinpä hän otti mieluummin margaritan, kun halusi rentoutua kotona.)

Vaikutus oli välitön ja dramaattinen. Hän ei enää vain lopettanut oksentamista, hän myös sai osan ruokahalustaan takaisin. Steroidien aiheuttamat pienet kivut ja säryt olivat myös poissa. En unohda sitä iltaa, koska otin itsekin pari henkosta. (Sanoin hänelle, että minun piti tarkistaa se. Hänen mielestään tuolla logiikalla minun pitäisi testata myös kemoa. Ha!) Nauroimme ja kikatimme kuin lapset. Me puhuimme asioista, joista hän ei ollut voinut puhua aiemmin. Kuten hänen katumuksensa siitä, että hän ei voi nähdä lastenlapsiensa kasvavan. Hän myös sanoi jättävänsä minut yksin. Laitoin meille kaakaota ja juttelimme pitkälle yöhön. Mentyämme nukkumaan heräsin myöhemmin ja näin hänen pitävän päätänsä rintani päällä katsoen minua. Hän kysyi, jos voisi polttaa vielä pikkuisen ja jutella. Sanonpa, että aloin melkein itkeä. Hän oli ollut niin sulkeutunut sen jälkeen, kun sai kuulla sairastavansa syöpää.

Meillä oli useampia tuollaisia iltoja. En usko, että hän olisi kestänyt kahta viimeistä kuukauttaan ilman kannabista. Hän käytti sitä kaksi viimeistä elinkuukauttaan, eikä enää ollut pelokas mennessään kemoterapiaan. Hän sai jopa takaisin menettämieen kiloja. Hän alkoi myös nukkua kunnon yöunia. Voin sanoa epäröimättä, että ne kaksi kuukautta hänen elämänsä ja meidän suhteemme olivat hyvät.

Siitä tuli kuluneeksi kaksi vuotta 18. huhtikuuta. Kaipaan häntä kamalasti, mutta olen iloinen illoista, joina poltimme kannabista ja puhuimme vääjäämättömästä. 26 vuotta naimisissa on pitkä aika. Nuo illat tekivät meistä vahvempia. Toivon vilpittömästi, että sinä ja Aaron saatte sen kaltaisen avioliiton kuin meillä oli, Andrew.

Lähde:

http://andrewsullivan.theatlantic.com/the_daily_dish/2009/04/the-cannabis-closet-5.html


Toiminnot

Information

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s




%d bloggers like this: